Rodun historiaa lyhyesti
Venäjänmustaterrieri on 1940-luvulla Neuvostoliitossa Red Star-kennelissä armeijan käyttöön kehitetty rotu. Rodun kehityksessä käytettiin ainakin 17 muuta rotua (tärkeimpinä suursnautseri, rottweiler, airendalenterrieri, newfoundlandinkoira ja kaukasianpaimenkoira) ja tulokseksi saatiin suuri, voimakas, mutta ei raskas ja luonteeltaan melko terävä rotu, jonka turkki soveltui kylmempäänkin ilmanalaan. Nämä alkuperäiset mustaterrierit eivät muistuttaneet ulkonäöltään kuin etäisesti nykyisiä rodun edustajia. (Katso kuvia täältä)
.jpg)
Vuoteen 1957 asti mustaterrierit olivat vain Red Star-kennelin ja armeijan omistuksessa, kunnes joitakin yksilöitä myytiin myös siviilihenkilöille. Nämä siviilihenkilöt jatkoivat jalostusta tahollaan ja siinä missä armeijan koirien jalostusta ohjasi lähes pelkästään koirien käyttöominaisuudet, siviilien aloittamassa jalostustyössä alettiin kiinnittää huomiota myös rodun ulkonäön yhtenäistämiseen, kuitenkin pyrkimyksenä ylläpitää myös jo saavutettuja käyttöominaisuuksia. Ensimmäinen mustaterrieri tuli Suomeen (ensimmäinen maa Euroopassa) 1970-luvulla ja ensimmäiset pentueet Suomessa on rekisteröity vuonna 1988. Suomen Mustaterrierit ry on perustettu vuonna 1978. Kattavammin voit lukea venäjänmustaterrierin historiasta Suomen Mustaterrierit ry:n sivuilta, Jalostuksen tavoiteohjelmasta
Luonne
Mustaterrierin luonnetta kuvataan rotumääritelmässä seuraavasti:
"Kunnioitusta herättävä ja itsevarma koira, joka on hyvin hallittavissa kaikissa tilanteissa. Tarvittaessa se asettuu välittömästi aktiiviseen puolustukseen, mutta rauhoittuu kuitenkin nopeasti uhan poistuessa.
Tämä komea rotu on rakastettava ja hyvin kestävä; se on vaatimaton, älykäs ja ystävällinen. Sen koulutettavuus on hyvä, se sopeutuu erilaisiin ilmasto-olosuhteisiin, työskentelee uutterasti ja on luotettava."
On muistettava, että tämä on kuvaus tavoitellusta, ihanteellisesta luonteesta, joka toteutuu kokonaisuudesssaan nykyisessä mustaterrierikannassa vain harvoilla koirilla.
Oman kokemukseni mukaan esimerkiksi rodun koulutettavuus vaihtelee paljon ja sitä ei pidetä suuressa määrin jalostuskriteerinä ainakaan Suomessa, jossa vähäinen koirapopulaatio on rajoittanut erityyppisten koirien jalostusta.
Kun rodun harrastajia on suhteellisen vähän ja suurin osa koirista menee seurakoiraksi, jalostuksen pyrkimys on luonteen osalta painottunut ns. helppoihin kotikoiriin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että koirista on muotoutunut melko rauhallisia ja pehmeitä, josta syystä rotu ei ole vaativa koulutettava arkielämässä.
Kun otetaan huomioon, että rotu on alun perin työkoiraksi jalostettu, on tämä suuntaus harmillinen . Kysyntä on kuitenkin määritellyt tarjonnan. Yhä harvempi mustaterrierin ostaja hakee aktiivista koiraa, joka olisi parhaimmillaan saadessaan tehdä työtä. Näin ollen suurin osa syntyvistä pennuista edustavat ns. helppoa kotikoiraa, josta ei välttämättä nopeinta ja sitkeintä huippuharrastekoiraa tule.
Yksi luonneominaisuus, joka on jäänyt näillä näkymin pysyäkseen mustaterrieriin on vartiointivietti. Mustaterrieri on yleensä hyvinkin sidoksissa kotiinsa ja vähintäänkin pyrkii karkottamaan tulijat haukkumalla. Yleensä ne kuitenkin luottavat omistajansa päätöksentekoon ja jos kotiväki suhtautuu tulijaan myötämielisesti, mustaterrieri lopettaa vartioinnin.
Mikäli omistajaväki ei olekaan kotona, on vieraan ihmisen yleensä turha pyrkiä taloon. Toisinaan kuulee tapauksia, että vieras on päässyt sisään, mutta kun hän on ollut aikeissa poistua talosta, on talon musta vahti asettunut vieraan ja ulko-oven väliin.
Vartiointi voi ulottua myös talon ulkopuolelle; lenkillä iltapimeällä vastaantuleva epäilyttävä hahmo saa osakseen vähintään tarkkaavaisuuden nousun ja mikäli tiukka tuijotus ei arveluttavaa hahmoa siirtymään etäämmälle, seuraa murinaa ja haukahtelua. Jos tilanne eskaloituisi vielä tästäkin ja vastaantulija osoittaisi väkivaltaa omistajaa kohtaan, ei ole varmaa kuinka mustaterrieri asiaan suhtautuisi. Osa todennäköisesti pyrkisi vastustamaan hyökkäystä, mutta nykyisessä koirapopulaatiossa näitä rohkeita koiria on enää vähän. Todennäköisempää on, että koira jää haukkumaan sivustalle kuin, että se ryhtyisi voimakeinoihin. Tähän puolustushaluun vaikuttaa tietysti koiran synnynnäisen luonteen lisäksi koiran saama kasvatus. Osa koirista luottaa omistajansa ratkaisevan kaikki eteen tulevat konfliktit, myös uhkaavat tilanteet.
Sosiaalisuus vaihtelee yksilöittäin melko paljon, mutta rodulle on ominaista pieni pidättyväisyys vieraita kohtaan. Ne todennäköisesti hyväksyvät kyllä vieraan käsittelyn omistajan ollessa vieressä, mutta pitävät jatkuvasti käsittelijää silmällä.
Oman kokemukseni mukaan mustaterrieri lukee ihmisiä hyvin. Rehellisen rennosti käyttäytyvä ihminen saa kohteliaan ja ystävällisen vastaanoton, mutta ihminen joka on epävarma, jopa peloissaan mustaterrierin kohdatessaan saattaa saada osakseen hieman enemmän epäluuloa, ennen kuin tilanne rentoutuu.
Tutut, perheen ulkopuoliset ihmiset tervehditään yleensä riemukkaasti ja mustaterrieri saattaa olla jopa tunkeileva hakiessaan huomiota.
Mustaterrierin suhtautuminen muihin koiriin noudattaa pitkälti samoja kaavoja. Urosten välistä aggressiota esiintyy jonkin verran, mutta usein tyydytään jäykkään käyskentelyyn ja murinaan. Laumakäytöksessä on usein havaittavissa hierarkkisuutta, mutta itse hierarkian rakenne vaihtelee tilanteittain ja koira joka jossain tilanteessa saattaa esiintyä johtajan elkein (esim. ruokailu) voi hakea tukea näennäisesti alempiarvoiselta yksilöltä toisessa tilanteessa (esim. uhkaavan tilanteen ratkaiseminen).
Mustaterrierillä on kuitenkin selkeä käsitystä siitä, mikä voimasuhde toiseen koiraan (tai ihmiseen) on ja se saattaa käyttäytyä hyvinkin röyhkeästi tavoitellessaan omaa etuaan. Jonkin verran olen havainnut etenkin narttukoirilla sitä, että pienemmät ja heikommat yksilöt saavat tuta mikäli ovat esimerkiksi ruokailutilanteissa väärässä paikassa väärään aikaan.
Ruokaan liittyy, joskin useimmiten melko lievänä resurssiaggressiivisuutta, joka voi kohdistua sekä talouden muihin koiriin että ihmisiin.
​
Helpoimmalla mustaterrierin kanssa pääsee, kun sille tehdään selkeät, mustavalkoiset rajat, muistaen kuitenkin, että rajojen rakentaminen ei tapahdu pelkästään rangaistusten kautta. Koiraa kannattaa palkita oikeasta käytöksestä, siinä missä kieltää väärästä. Mikäli mustaterrieri osoittaa resurssiagressiivisuuden elkeitä esimerkiksi ruokaa kohtaan, on järkevää tehdä koiralle ensin selväksi, että kilpailutilannetta ei ole eikä aggressiivisuuteen ole tarvetta. Näin tilanne ei pääse tulehtumaan ja negatiivinen mieliala ei yleisty muihin tilanteisiin.
Kotioloissa mustaterrierit ovat yleensä rauhallisia, eivätkä ne eivät yleensä vaadi päivittäistä aktivointia perusulkoilutuksen lisäksi, mutta yhteiseen puuhasteluun ne lähtevät yleensä mielellään. Toki on hyvä muistaa, että suurikokoinen koira hyötyy hyvästä lihaskunnosta, jot ylläpidetään riittävällä määrällä liikuntaa.
Riistaviettisyys ei ole rodulle ominaista, mutta nämäkin vaistot kyllä heräävät, mikäli ne saavat riittävästi vahvistusta. Näin ollen perustottelevaisuuskoulutus on suotavaa, mikäli toiveissa on esimerkiksi lenkkeily metsässä koiran ollessa vapaana. Peruskoulutuksesta saa apua myös arkisten hoitotoimenpiteiden suorittamiseen.
Venäjänmustaterrieri harrastuskoirana
Rotutyypillisesti mustaterrierillä on yleensä kohtuullinen taisteluhalu, joka helpottaa koiran palkitsemista lelulla, mutta yleensä ruualla motivointi toimii tehokkaammin. Toistoja mustaterrieri ei kestä yhtä paljon kuin esimerkiksi monet paimenkoirarodut, joten kouluttaminen voi olla keskimäärin hitaampaa, mutta rotuna mustaterrieri on älykäs ja hyvin suunnitelluilla harjoitteilla koira saa suhteellisen pienilläkin toistomäärillä jutun juonesta kiinni. Usein urokset ovat helpompia motivoida kuin nartut.
Tyypillistä mustaterrierille on, että sen into tehdä kasvaa sitä mukaan kuin sen taitotasokin, joten ei ole syytä olla huolissaan vaikka uudesta asiasta koira olisikin ensimmäisillä kerroilla hidas ja ymmällään.
​
Parhaiten koulutuksessa päästään eteenpäin kun se perustuu koiran palkitsemiseen, ei rankaisuun.
Mustaterrieri voi koulutuskentällä parhaimmillaan olla innokas ja energinen, mutta yleensä se on vähintään hyväntuulinen ja halukas tekemään. Suoritustyyli on monesti sidoksissa koiran vilkkauteen ja määrittelee myös, kuinka paljon koiraa pitää innostaa tekemään. Matalammalla temperamentilla toimiva koira vaatii ohjaajaltaan enemmän motivointia, kuin sähäkämpi rotutoverinsa jolla päin vastoin koulusta painotetaan keskittymiskyvyn parantamiseen.
Mustaterrieri soveltuu vähintäänkin kohtuullisesti melkein kaikkiin koiraharrastelajeihin, paitsi ehkä agilityyn jossa se suuren kokonsa puolesta ei välttämättä sovi kuin nenä päähän. Rodun edustajista löytyy kuitenkin kevyempirakenteisia yksilöitä, joilla tämänkin lajin harrastamin käy.
Mustaterrierilla on palveluskoiraoikeudet, joka tarkoittaa että rodun edustajat voivat BH-kokeen suoritettuaan osallistua palveluskoirakokeisiin kuten jälkikokeeseen tai hakukokeeseen. Koekäynnit ovat olleet tasaisessa laskussa ja rodun piiristä löytyy yhä vähemmän PK-lajeja harrastavia koirakoita.
Jonkin verran tätä selittää uusien lajien kuten rallytokon sekä nose workin suosion kasvaminen, mutta myös se että koirankoulutuksen taso ja monien muiden rotujen profiloituminen koulutettavuudeltaan ja suorituskyvyltään paremmiksi eri lajeissa, ovat syöneet mustaterrierin suosiota harrastekoirana.
Nykyisin suosituimpia lajeja ovat tottelevaisuuskoulutus (TOKO), rally-toko sekä Nose Work. Koekäyntejä ei ole vielä hurjasti rodulle tullut, vaikka useampi koirakko lajeja harrastaakin. Toivotaan, että myös koekäynnit lähtisivät uuden harrastajasukupolven myötä taas nousuun!
Terveys
Mustaterrierirodun terveystilanne on tällä hetkellä kohtuullinen ja suurimman uhkan asettaa tällä hetkellä geenipohjan kapeus. Liian vähäinen geenimateriaali altistaa rodun yhä herkemmin virhegeenien kaksiintumiselle ja sitä johtuville terveyshaitoille. Tällaisia haittoja ovat esimerkiksi autoimmuunisairaudet, allergiat, ongelmat lisääntymisessä ja monet muut ongelmat.
Luusto on kenties tämän hetken suurin yksittäinen ongelma. Erityisesti lonkkatilastot ovat Suomessa tällä hetkellä huolestuttavat. D:n lonkat eivät ole harvinainen näky ja myös kyynärien terveydessä on parantamisen vaaraa.
Lonkkien tyypilliset ongelmat ovat löysyys ja matala lonkkamalja. Tämä voi altistaa koiran nivelrikolle myöhemmällä iällä.
Suomessa lonkkien arviointi ja lausunta tapahtuu Kennelliitossa. Suomen Kennelliitto on hyvin tiukka lonkkalausunnoissaan ja monesti on nähty että Suomessa D:ksi arvioidut lonkat ovatkin ulkomailla mystisesti muuntuneet A:ksi tai B:ksi. Tämä epäjohdonmukaisuus lausunnoissa jo eri Euroopan maiden välillä luo haasteita tuontikoirien kohdalla.
Lonkkatilanteen parantaminen on tämänhetkisessä tilanteessa vaikeaa, sillä Suomessa jalostuksen piiriin tulee tällä hetkellä hyvin pieni osa syntyvistä koirista ja tiukentamalla PEVISAa rajattaisiin nykyisistäkin jalostuskoirista osa pois.
D/D, löysyyttä ja matalat lonkkamaljat
Viimevuosina on yhtä enemmän jalostuksessa törmätty erilaisiin luuston kasvuhäiriöihin, kuten OCD (nivelrustojen kehityshäiriö, irtopalat), UAP (nivelten luutumiskeskusten häiriöt) ja kondrodysplasia (kääpiökasvuisuus).
Nämä todetaan usein koiran ollessa 3-12 kuukauden ikäinen ja vain osaa voidaan hoitaa leikkaushoidolla. Esimerkiksi OCD oireilee yleensä selkeästi ja hoito voidaan aloittaa ajoissa, mutta riippuen siitä mihin osaan kehosta OCD tulee, ennuste on vaihteleva.
Vaikka kaikkiin näihin kasvuhäiriöihin alttius on varmasti geneettistä, myös pennun liikunnan määrä ja laatu, sekä ruokinta saattavat vaikuttaa niiden kehittymiseen. Myös rakenteelliset virheet, kuten ulos- tai sisäänpäin suuntautuneet etukäpälät saattavat olla kasvuhäiriöllle altistava tekijä.
​
Hyperiurikosuria eli tutummin HUU on sairaus jossa rakkoon erittyy liika virtsahappoa, joka puolestaan altistaa koiran uraattikivien muodostumiselle. HUU on geenitestattava sairaus, eikä Suomessa käytännössä synny geneettisesti HUU-sairaita pentuja.
Ilmi on kuitenkin tullut, että geneettisillä kantajilla (N/HUU) on muodostunut selittämättömästi uraattikiviä ja asiaa tutkitaan.
​
JLPP eli Juvenile Laryngeal Paralysis and Polyneuropathy on hyvin valitettava sairaus, johon pentu kuolee viimeistään kuuden kuukauden iässä. Pennulle alkaa ilmetä nielemis- ja hengitysongelmia, sekä halvausoireita muualla kehossa. Mikäli sairaus pääsee etenemään, johtaa se lopulta hengityselinten halvaantumiseen ja tukehtumiskuolemaan.
Onneksi JLPP voidaan geenitestata jalostukseen käytettäviltä yksilöiltä eikä kantaja-kantaja yhdistelmät ole sallittuja. Geenitestin tulon jälkeen ei sairastuneita pentueita Suomessa ole syntynyt.
​
Lisääntymiseen liittyvät ongelmat ovat oma lukunsa. Urokset voivat olla haluttomia astumaan, jolloin jalostussuunnitelmat pyritään pelastamaan siementämällä narttu keinotekoisesti ja synnytyksissä esiintyvät ongelmat kuten polttojen heikkous, johtavat usein sektioon. Edellämainitut ilmiöt ovat tyypillisiä populaatiossa, joissa geneettinen elinvoimaisuus on heikentynyt.
​
Rodun keskimääräinen elinikä Suomen Kennelliton pitämän tilaston mukaan on